Onko aina pakko treenata?

Eli asiaa motivaatiopulasta sekä kyllästymisestä.

Kun jotain asiaa tekee paljon ja vähän päälle. Todella pitkään ja hartaasti. Viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen, tulee väistämättä välillä jaksoja, että ei vain huvita eikä kiinnosta. Tämä on ihan normaalia (ainakin allekirjoittaneella!) eikä näinä hetkinä kannata alkaa sen kummemmin itseään mollaamaan.

Mutta mitä sitä pitäisi tehdä, kun motivaatiopula yllättää?

Useilla toimii jokin tavoite sekä kannustin. Kannattaa miettiä, että mikä se oma tavoite olikaan? Onko se esimerkiksi virkeämpi olo, 3 kertaa viikossa liikuntaa, 3 kg:n painonpudotus vai kenties 10 km matka juosten? Jos tavoitteesi on kovin suuri, kannattaa matka pilkkoa pienempiin välitavoitteisiin. Kun saavutat tavoitteen, voi joillakin toimia pieni kannustin/palkinto mukavana tsempparina yrittämään seuraavaa tavoitetta!

Allekirjoittaneella alkuvuosi on ollut kuntosalitreenien kanssa todella takkuista. Rakastan salitreeniä, se on juuri niin mun laji, kuten joku nyt vaan voi olla. Mutta kuten alun kappaleessa mainitsin, välillä ei vaan jaksa eikä kiinnosta. Nyt, kun tätä takkuista alkua on takana jo jonkin aikaa, päädyin siihen, että annoin Anssin suunnitella mulle viikko-ohjelman sekä pitää huolta siitä, että noudatan sitä. Jos lipsun, oli rangaistuksena hiit-treeni. Jos taas pääsen tavoitteeseen, oli palkintona treffit 😉 Molemmissa tapauksissa mun mielestä hyvät panokset, mutta toki pyritään nyt siihen, että liikuntaa tulee viikolle sopivasti! Tarkemmin kerron suunnitelmasta piakkoin 🙂

Eli jos alku tuntuu haastavalta, laadi juuri vaikkapa viikko- tai kuukausisuunnitelma ja pysy siinä. Jos lipsumisia tuntuu edelleen tulevan voit sopia vaikkapa ne treenit kaverin kanssa tietyille päiville tietylle kellonajalle. Kun sitoo toisenkin mukaan, ei enää kehtaa olla menemättä niin helposti! Kun muutaman viikon on ollut aktiivinen ja taistellut mukavuudenhalua vastaan, alkaa homma varmasti jo tuntua luontevalta eikä se lähteminen ole enää kynnys.

Näillä viikoilla kohti aktiivista viikkoa!

-J

Suoritus on lopulta kiinni omasta päästä

 

Olen viimeisen puolen vuoden, vuoden aikana oivaltanut kuinka mahdottoman paljon esimerkiksi urheilusuoritukseen vaikuttaa oma pää. Se on oikeastaan hyvinkin mielenkiintoista, että vaikka osaisit esimerkiksi tekniikat ja liikkeiden oikean ajoituksen kuinka hyvin tahansa, voi suoritus mennä silti pahasti metsään, jos mieli ei ole 100 %sti keskittynyt olemaan mukana.

Mun ns. pääharrastukset ovat sekä kuntosali että agility. Molemmissa lajeissa vaaditaan suorituksen aikana täydellistä keskittymistä. Jos salilla juttelet liikkeen aikana kaverin kanssa tai mietit kauppalistaa tai keskityt ylipätään mihin tahansa muuhun asiaan kuin siihen mihin juuri sillä hetkellä pitäisi, ei liike välttämättä edes mene sinne minne pitää ja on hyvinkin todennäköistä, että viimeiset toistot jäävät tekemättä ja suurin hyöty treenistä saavuttamatta. Kun taas keskityt treenattavaan kohteeseen, huomaat varsin nopeasti tuntuuko liike siellä missä pitää ja saat puserrettua ne viimeisetkin pisarat liikkeestä. Näin kehittyminenkin on varmempaa ja saat treenistä todellista hyötyä.

Sama pätee myös nopeatempoisemmissa lajeissa kuten esimerkiksi siellä agilitykentällä. Laji saattaa näyttää ulkopuolisen silmään helpolta, kuten tietysti kuntosalilla tehtävät liikkeet oikealla tekniikallakin näyttävät helpolta. Mutta eihän se suorittaminen ole niin helppoa ennen kuin alla on tuhansia toistoja ja tekniikoiden hiomisia. Jos agilityssä ajatteleekaan jotain muuta kuin seuraavaksi suoritettavaa estettä ja omaa sijoittumistaan esteeseen nähden, ohjautuu koira erittäin todennäköisesti väärälle esteelle tai suorittaa sen hetkisen esteen väärin. Ja syy miksi koira suoritti sen esteen väärin tai väärän esteen, on näissä tapauksissa ja suurimmassa osassa muitakin tapauksia ohjaajan, ei koiran. Kun ajatus ei ole täysin mukana, saattaa ohjaaja muuttaa hieman omaa ohjauslinjaansa tai vaikkapa kääntää päätänsä muutaman asteen väärään suuntaan, jolloin virhe tapahtuu. Laji on todella herkkä, joten fokus on erittäin tärkeää.

Mun mielestä on oikeastaan hassua edes lähteä kuntosalille tai minkään muunkaan keskittymistä vaativan suorituksen pariin, jos tuntuu siltä, että tänään ajatus harhailee syystä tai toisesta milloin missäkin eikä pysty irrottamaan mieltään suoritukseen. Tällöin kannattaa vaikkapa käväistä lenkillä tai ottaa pieni venyttelytuokio (edit: tässä viitattiin aiemmin joogaan, jika sekin toki vaatii sitä keskittymistä! epähuomio kirjoittajalta 🙂 ). Selvittää ajatukset ja suunnata vasta huomenna esimerkiksi sinne salille 🙂

-J

 

Teen asioita, koska blogi ?

Viime viikko vietettiin talvilomaa mökillä keskellä oikeastaan ei yhtään mitään. Tällä talvilomalla sekä blogilomalla olen havainnut sen, että välillä tekee todella hyvää vain olla. Olla omien ajatustensa kanssa, tehdä välillä jotain pientä tai olla tekemättä yhtään mitään. Istua ja ihmetellä. Kävellä rauhallisia lenkkejä, ottaa aikaa itselleen ja omille ajatuksilleen kuitenkaan kehoa rasittamatta. Syödä hyvin, parantaa maailmaa niiden tärkeiden ihmisten kanssa. Ei sitä aina sen kummempaa tarvita.

Ehkä se on juuri tämä suorittaminen, jonka takia tämän bloginkin lopettamista on jo niin monesti miettinyt. Tuntuu, harmi kyllä, että tästä on tullut vain suorittamista. Käydään salilla, jossa pitää muistaa ottaa muutama kuva ja kirjoittaa treeni ylös, että muistaa mitä on tehnytkään. Tästä sitten kirjoitellaan blogiin postaus ja muokataan kuvia, tehdään tunti pari töitä aina yhden jutun eteen. Tehdään ruokaa, josta pitää muistaa ottaa kuvia ja kirjoittaa resepti muistiin, että voi sitten päivittää blogia. Käydään lomalla, josta sitten kirjoitellaan taas blogiin. Ja niin edelleen. Niin, bloggaaminenhan on pohjimmiltaan toki ideoita, valokuvaamista sekä kirjoittamista, mutta jotenkin ajatus taustalla on muuttunut siihen suuntaan, että kaikki mitä tekee, tekee jostain syystä ”pakosta” koska blogi.

Näinhän bloggaamisen ei ainakaan mun mielestä pitäisi mennä. Tällaisena harrastuksena tämän pitäisi olla mukavaa ja rentoa tekemistä. Ei väkipakolla asioiden järjestämistä siten, että saa sitten jotain kirjoitettavaa blogin puolelle. Oikeastaan todella outoa, että bloggaamisesta muodostui tällainen pakkopulla mulle.. Olen nimittäin edelleen sitä mieltä, että tämä on todella ihana harrastus, mutta vain tämä suorittamisnäkökulma on syy sille, että luovuus ei juurikaan kuki.

Ensimmäinen asia ongelman ratkaisemiseen on sen myöntäminen, sanotaan. Ehkäpä tämä oivallus oli nyt se ensimmäinen askel ja seuraavaksi tulee sitten asian ratkaiseminen. Jos sitä vain eläisi tavallista arkea, välillä erikoisempia viikonloppuja sekä rentouttavia lomia ja kirjoittaisi eteen tulevista asioista sen sijaan, että eläisi elämäänsä tätä varten? Loogista, eikö? 🙂

Hyvin todennäköisesti kaikki muukin hässäkkä (talo, treenit, arjen pyöritys jne.) on ajanut tilanteen siihen, että lähes joka ikistä asiaa elämässään on alkanut arvioida sekä tehdä jotenkin hieman pakonomaisesti. Tämä lomailu sekä rentoutuminen on avannut silmät sekä mielen havahtumaan siihen, että ei sen näin kyllä tarvitse olla !

Katsotaan iskeekö tämä kirjotusinsipiraatio tulevaisuudessa hieman erilaisista lähtökohdista sellaisina hetkinä, kun sille ei ole pedattu suoraan kalenterista rakoa!

Ihanaa alkavaa vikkoa,

-J