Miksi en ole edes ajatellut kilpailla fitness-lajeissa?

Paljon huomiota on herättänyt viime maanantaina esitetty dokumentti Muodonmuutoksia, joka kertoi neljän bikinifitnesskilpailijan matkasta kohti sm-kilpailuja.

Dokumenttia katsellessa mietin, että olisiko musta tuohon? Pyhittämän lähes koko elämäni yhdelle harrastukselle? Tekemään satoja tunteja töitä niin salilla kuin keittiössä ja siinä samalla jättää kaikki muu päivätyötä mukaan laskematta taka-alalle? Syödä tarkkaan vain mitä lapussa sanotaan ja punnitsemaan jokainen suupalani?

Yksinkertainen vastaus on, että ei olisi. Vaikka toisaalta ymmärrän kilpailijoita ja sitä paloa, että haluaa tehdä niin sanotusti paremman version itsestään jokaiseen kilpailuun, uskon, että mulla ei kuitenkaan riittäisi mielenkiinto saati kärsivällisyys. Uskon myös, että lähipiirilläni ei riittäisi pinna mun kanssa, koska ihan ilman diettejäkin olen normaalisti väsyneenä ja nälkäisenä todella huonoa seuraa. Mitä siitäkin seuraisi, jos olisin väsynyt ja nälkäinen pahimmillaan monta kuukautta?

Rakastan kilpailla, siis todella, mutta ne harrastukset, joissa kilpailen ovat olleet aina jotain aivan muuta kuin omaan ulkonäköön liittyviä. Aikoinaan kilpailin taekwondossa ja nykyään koiran kanssa agilityssä. Se fiilis, jonka saat kilpailusuorituksen aikana ja (onnistuneen) sellaisen jälkeen on aivan älytön. Uskon, että näin voi hyvin olla myös fitness-lajeissa. Kun teet pitkään töitä jonkin asian eteen ja onnistut saavuttamaan tavoitteesi, olkoon se sitten puhdas suoritus agilityssä tai finaalipaikka bikinifitness-kisassa, palkitsee suoritus ja kannustaa myös jatkamaan. Se on jännä, miten kilpailemiseenkin voi jäädä niin koukkuun, mutta niin siihen vaan voi.

Mutta tietysti fitness-lajeissa panttina on sun oma kroppa. Monessa muussa lajissa pärjää ulkonäköön katsomatta muita taitoja hiomalla. Vaikka rakastankin sitä fiilistä salilla ja niitä hetkiä, kun kuulen, että ”sulle on kyllä tullut muotoa selkään!”, en silti jaksaisi nähdä sitä vaivaa, että lähtisin tähtäämään kilpailuihin. Mun mielestä tää harrastus antaa jo sellaisenaan niin paljon, että voin vapaasti kilpailla halutessani itseäni vastaan. Tehdä parempaa työtä siellä kuntosalilla ja saavuttaa pieniä tavoitteita vaikkapa voimapuolella ulkonäöstä paineita ottamatta. Toisaalta voin ottaa ihan rennosti parina iltana viikossa sohvalla Netflixiä katsellen popparikulhon kanssa tai syödä silloin tällöin palan kakkua kesken työpäivän ilman mitään morkkista.

Dokumentti antoi tietynlaisen kuvan lajista ja vain neljän henkilön kokemana. Onneksi tällä viikolla lukemani perusteella laji on auennut vielä hieman enemmän, kun mm. lajia harrastaneet bloggaajat ovat kertoneet omia kokemuksiaan, mutta silti en olisi itse valmis hyppäämään mukaan.

<3:llä Jenna

jennaa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 6
Tykkää jutusta