Kun vakiintuu 18-vuotiaana

En ole juurikaan avannut tarkemmin henkilökohtaista elämääni täällä blogin puolella. Te tiedätte, että olen naimisissa, asun Porvoossa ja että meillä on kaksi koiraa. Että rakastan salilla treenaamista ja uusien asioiden oppimista. Mutta vielä te ihanat ja tärkeät lukijani ette tiedä sitä, että vakiinnuin nykyiseen suhteeseeni jo 18-vuotiaana. Lähes 7 vuotta sitten. Okei, nyt tiedätte 😉

Pari kuukautta sitten mieleeni tuli otsikko ”Kun vakiintuu 18-vuotiaana”. Pyörittelin ajatusta, että uskaltaisinko kirjoittaa vähän laajemmin meidän suhteen alkamisesta sekä siitä, miten me ollaan vieläkin onnellisesti yhdessä?! Uskaltaisinko raottaa ovea yhteen elämäni tärkeimmistä asioista?

Niin, miksipäs en. Ainakin hitusen raolleen.

Kuten otsikkokin kertoo, olin 18-vuotias, vuosi oli 2008. Suuri ja mahtava täysi-ikäisyys oli juuri saavutettu. Elelin ihan tavallista 18-vuotiaan elämää. Viimeinen lukiovuosi oli juuri alkamassa. Sattumalta sain eräänä päivänä kommentin yhteen silloiseen kuvapalveluun kuvani alle mieheltä, jonka tunnette Mr. A:na. Päätin ihan hetken mielijohteesta laittaa kommenttia takaisin ja kysellä tyyliin ”Mitä kuuluu?”. Vaikka alkuperäinen kommentti olikin ollut sellainen, joka ei periaatteessa olisi mitään kummempaa vastausta edes tarvinnut. Muistaakseni päivä oli torstai ja jo seuraavalle sunnuntaille sovittiin treffit kahvilaan Tampereelle.

Meillä synkkasi alusta alkaen todella hyvin. Juttu luisti eikä yhtään kiusallista hiljaista hetkeä vietetty. Jo viikon päästä päätettiin, että eiköhän tätä meidän juttua voi seurusteluksi kutsua. Mulla viimeinen lukiovuosi kirjoituksineen alkoi ja samalla Mr. A. suoritti toiseksi viimeistä vuottaan TTY:llä. Vuosi meni ja kihlatkin vaihdettiin. Lähdin opiskelemaan Poriin ja vietettiin vuosi etäsuhteessa. Minä Porissa, Mr. A. välillä Tampereella, välillä Porvoossa tekemässä dippaa. Ehkä juuri nämä parin ensimmäisen seurusteluvuoden etäisyydet koettivat suhdetta jo sen verran, että kun huomattiin Mr. A:n valmistuttua olevamme edelleen yhdessä, päätimme hankkia Helsingistä asunnon ja minä siirtää opiskelupaikkani sinne.

Samalla, kun vuodet kuluivat, kasvoi sekä tietysti meidän suhde, että ainakin minä enemmän aikuiseksi 😉 Piti hoitaa ensin ihan yksin perusarjen pyöritys ja yhteenmuutettuamme oli aika opetella hyväksymään se toinenkin tapa tehdä asioita. Ja hioa niitä särmiä, kuten sanotaan.

Vuosi ehdittiin Helsingin hälinässä asustella, kunnes tuli oman asunnon ostamisen vuoro ja muuttoauton suuntaaminen Porvooseen. Jatkoin edelleen Helsingissä opiskelua, pari vuotta oli jäljellä. Mutta sain myös töitä Porvoosta, joten muutto oli todella järkevä vaihtoehto.

Viimeisenä opiskeluvuotenani suoritin loput kurssit, oppari oli kansitettu jo vuotta aiemmin, sekä järjestelin tulevan kesän häitämme. En edelleenkään muista, miten olen saanut hoidettua häävalmistelut, koulun, työn sekä koiranpennun. Ilmeisesti ihan hyvin!

9517200819_16154b21b9_o 9517208485_b646c3523c_o 9517352119_89f3a38d58_o

 

Kuvat: Eveliina Pohja

Maanantaina huomattiin puolen päivän aikaan, että meillähän on hääpäivä. 6.7. tuli siis 2-vuotta siitä, kun sanottiin ”tahdon”. Aika on mennyt ihan todella hurjaa vauhtia, mutta onhan tässä kaikenlaista ehtinyt tehdäkin. Ja ehtii edelleen. Tällä hetkellä elämä on aika leppoista. Molemmilla työpaikka, asunto löytyy ja uutta kotiakin suunnitellaan jo hyvää vauhtia. Kaikki on hyvin.

Välillä toki tulee niitä heikkoja hetkiä ja tekisi mieli tehdä kaksi leiriä, mutta juuri niinä hetkinä sitä pitää osata pysähtyä ja miettiä, miksi silloin viikko ensimmäisten treffien jälkeen halusin alkaa seurustella juuri tämän henkilön kanssa? Miksi me ostettiin yhteinen asunto? Miksi sanottiinkaan ”tahdon” siellä kirkossa rakkaiden ihmisten läsnäollessa?

Elämä ei ole missään nimessä helppoa, ei sen tarvitsekaan olla. Eikä se parisuhdekaan helppoa aina ole. Haasteethan tekevät tästä kaikesta mielenkiintoista. Eikö?
<3:llä Jenna

jenna

6 vastausta artikkeliin “Kun vakiintuu 18-vuotiaana”

  1. Hyvää pumpulihääpäivää (pari päivää myöhässä, tosin) =).

    Meillä tänään 9. hääpäivä, yhdessä ollaan talsittu kohta 15 vuotta. Olin juuri täyttänyt 21v kun mieheni tapasin ja pakko myöntää, että olihan sitä vielä siinäkin vaiheessa ihan kakara -tosin henkisesti koen olevani aina paljon nuorempi, mitä fyysinen ikä kertoo ;).

  2. Mun mielestä tuossa ei ole mitään outoa. Hienoa, että jaoit näinkin henkilökohtaisen asian. Itselläni on vähän samanlainen tilanne, vaikka sormus ei koristakaan kättä. Tapasin poikaystäväni (tai pitäisi varmaan sanoa avomieheni, kun kerta yhdessä asutaankin), kun olin 17v. Tutustuttiin toisiimme ja vähän jälkeen 18 vuotta täytettyäni alettiin seurustella. Annoin meille mahdollisuuden, koska vielä silloin en ollut sata varma, että tätä haluan varmasti. Lämpenin hitaasti, mutta lopulta tykästyin, rakastuin ja vielä kuudenkin vuoden jälkeen välillä on perhosia vatsassa pelkästä katseesta. Elämä ei ole pelkkää ruusuja ja aurinkoa. Ollaan koettu niin paljon yhdessä ja rinnakkain kasvettu nuoriksi aikuisiksi. En usko, että vaihtamalla paranisi. Siihen uskon, että vaikka mitä tulisi eteemme, selviämme vahvoina, kun pidämme yhtä.

    Löysin blogisi vasta tänään ja annoit itsestäsi hyvän ensivaikutelman kirjoituksellasi. Jään seuraamaan blogiasi 🙂

    Ihanaa kesän jatkoa!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 
Tykkää jutusta